Tylsän harmaata

Blääh, tänään en tevehsi teitä.

Menkää peilin eteen ja näyttäkää masentuneilta, jolloin voitte leikkiä puhuvanne minulle.

Tänään on ollu ihan ihme päivä. Ei oo huvittanut oikein mikään ja on ollut helevAtun tylsää!
Noh, kävin mä Melin ja Piian kanssa koirapuistossa, mutta sekin reissu oli jotenkin tosi vaisu.
Meidän olis kai pitänyt puhua meidän väleistä ja riidasta, mutta ehtii sitä vaikka seuraavalla kerralla.
En halunnut pilata olematonta iloani.

Sovittiin näkevämme ainakin ensiviikon viikonloppuna, kun on helsingissä hyväntekeväisyys myyjäiset.
Myyjäisten tuotto menee jonnekin kissalalle.

Pyysin myös mukaan laivalle, mutta koska hänkin pienituloinen, ei saanut revittyä käyttö rahaa.
Laiva reissu on siis nyt viikolla oleva mini risteily, johonka saatiin ilmainen Bhytti-tarjous.
Hyttiluokkaa pystyy korottamaan 6 eurolla. Lähetään ilmeisesti sit kahden.

Myöhemminhän lähden Joonaksen, Marun ja Nikon kanssa ebinlaivareissulle.
Pitkästä aikaa voin tuon jälkeen sanoa, että on muuten krapula. Harvemmin enään juon, kun fiilis on puuttunut.
Viime dokauslaivareissulla mä join yhden drinkin ja katoin kun muut oksensi, kinasi ja oli muutenkin sekaisin.
Siitä seuraavalla ajan vietto risteilyllä, mulla oli kaamea meripahoinvointi.
Oksentelin hytissä :D

Nyt tekis mieli joko lähteä baariin laulelemaan tai tanssimaa, tai sitten ihan keksiä jotain tekemistä sisätiloihin.
Siivoaminen on poist suljettu vaihtoehto, ei siksi etten jaksaisi, vaan että se on jo tehty.
Koiratki käytetty ja netflixin lähes kaikki leffat etusivulta kyylätty.

Ehkä sitä sit ton saunavuoron jälkeen pitäis itelle kaunistumishetken, mut sellanenkin vaan ruokkii sitä uloslähtemisen halua. Varsinkin kun Marun kanssa tuli käytyä seikkailemassa helsinkiä ja vantaata läpi ja löydettiin kaksi hyvää baaria mihin varmasti mennään uusiksikin!

Nyt on aika lähteä saunaan, kaipa mä keksin tekemistä vielä. Tähän harmaaseen tylsyys pilveen en halua jäädä kauemmaksi aikaa! Vastahan tässä kokopäivä ollaan lilluttu.

Eat cloud's and fly away!~

Chao
-Minä-

Be my valentine? Not.

Mitähän sitä ystävänpäivästä oikein tulee?
Mua ei huvittais pitää moista päivää ollenkaan, varsinkin tietyn tapauksen jälkeen.

Ystävänpäivistä on tullu mulle semmonen selkään puukotusta sisältävää pakko hymyä.
Ystävänpäivän rakkaan kanssa, blaah, ei mitään erikoista koskaan.
Enkä tämänkään vuoden yv:stä hirveesti odota mitään. Mennään hienompaan ravintolaan syömään ja saan kortin jonka olen aikaisemminkin nähnyt. Thats it. toki osaa tuo yllättääkkin, eli saan suklaata. Kauhean negatiivisesti "odotan" koko päivää.

Koulussa=halipäivät ja mun lappu yleensä lähes tyhjä, koska en tyrkytä haleja joka suuntaan ja vain muutama halaa.

Joskus kun olin koulu aikoina päiväkodissa töissä, niin kirjoitin vahingossa eroperheen lapsen ystävänpäivä kortitiin "isälle ja äitille" lapsen toiveen mukaan. Sain kamalat haukut ja syytökset päiväkodin johtajalta.
Koska olin tuolloin aloittanut vasta, niin en todellakaan vielä tiennyt lapsen perheen asioista.
Ja töistä lähtiessä näin lapsen silmissä surua kun äiti käski vihaisesti jättää kortin tarhatädeille.
Itkin tuolloin kotimatkalla ja ystävänpäivän odotus oli pilalla munkin osalta.

Kavereiden kesken ystävänpäivä on semmosta "hyvää ystävänpäivää" :I tossa on kortti tai pieni lahja, asia loppuun käsitelty. Tänä vuonna mä tuskin saan kellekään mitään annettua.
Voisinhan mä tyypillisesti tekstarinkin laittaa ja aikaahan olis jotain pientä väkertää, mutta innostus koko juttuun puuttuu. Ehkä mulla vaan on huono päivä tai lääkkeetön päivä.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kävin lääkärissä torstaina ja lääkkeet mä sieltä haluamani tavalla sain.
Ahistukseen ja paniikin oireisiin. Mulle riittää tämä paska. Mä oon turhaan ollu ottamatta mitään lääkkeitä, koska niihin jää koukkuun ja elämän ilot on kiinni ootko ottanu  tänään bropsis vai et.
Mut luovutin, mun henkinen kunto on nykyään sitä luokkaa, että jonkun sämpylätaikinan teko on ihan älyttömän iso juttu, jos on jo ehtinyt alkaa ahdistamaan. Sit jos mua painostetaan sen tekoon, niin paniikissa kävelen pitkin kämppää ja raivoan.

Lääkkeiden pitäis auttaa ahdistukseen ja saan tehtyä päivän normaalit asiat. Selvät tulevaisuuden suunnitelmat multa löytyy, mutta haluan alkaa muunmuassa nauttimaankin niiden teosta. En halua että kaikki tuntuu pakotetulta suorittamiselta, mitä on tuntunut jo kymmenisen vuotta.

Useinhan muut ihmettelee miten jonkun pikku jutun tekeminen on mulle niin hankalaa, oonko mä tyhmä, osaamaton, saamaton, äidin/kasvatuksen vika tai jokin muu syynä, etten mä tee asioita, läksyjä tai käynyt koulussa.

Ei, mua vain ahdisti.

Kohta saan hakea takaisin kouluun jonka mahdollisuudet jätin neljä vuotta sitten.
Pääsen opiskelemaan alan jonka tahdon, enkä sen minkä opisklelin koska se on hieno ala.
Tätä ennen meen työkkärin kautta eläinalan liikeeseen duuniin :)
Tämän järjestelyt on siinä vaiheessa, että ootellaan työpaikan puolelta vastausta.

Kyllä mä tästä nousen, omilla jaloillani. Niinkuin olen noussut jo pian 20 vuotta.

Tein muuten kummallista vanukasta/hyytelöä. En ole maistanut vielä, koska ei ole hyytynyt vielä.
Maitopohjaista appelsiini-mango hyytelöä. Joonakselle tein limesitruunahyytelön jakoirille omat koirille suunntatut jäädykehyytelöt.
Koirien hyytelöstä enemmän Melin blogissa jonka voin halutessanne linkata.

C you
Minä

"Jätä elämästäsi ne ihmiset, jotka tekevät sinut surulliseksi"

 Vesa-Matti Loiri - Ystäväni-

Tänään sitten katkesi viimein venynyt pinnani. Katkesi se 4 vuoden ystävyys. Tai no katkesi ja katkesi, kun se olin minä joka välit löi poikki.
Vaikea kuvailla tunnetta sanoiksi. Tulee enimmäkseen tunne, että pitäisi pyytää anteeksi. Mutta miksi minun pitäisi pyytää anteeksi tunteitani? Pyysin kyllä anteeksi, jos koskaan häntä olen loukannut.

En syytä hänen avomiestään/poikaystäväänsä hänen omasta käytöksestään, mutta se on vaikuttanut meidän ystävyyteen aivan helvetisti. Koska poikaystävä ei halua, niin ei halunnut ystävänikään. Kaikkialta piti lähteä ennen aikoja ja lähes jokainen tapaamisemme peruuntui hänen puoleltaan  ja syynä oli "koska avopuoliso". Aina. Ihan aina.

Hänen puoleltaan aloitettiin ystävyys-suhteen laiminlyönti ja minä kaiketi jatkoin sitä odottamalla.
Odotin itsekkäästi, että heidän suhde kariutuu ja saan ystäväni takaisin.

Muutamia kertoja hälle yritin asioita puhua ja hän ei vain tuntunut käsittävän asiaa. Oli kerran isompikin kina joka sitten saatiin sovittua, muttei asiat muuttunut. Joka keskustelu päättyi hänen puolusteluihin ja tekosyihin itselleen. "Pitäis sun ymmärtää.." Niin mitä? Sitä että susta on tullut täydellinen tossu? Että hukkasit oman pääsi? Mä tiedän että se ensi rakkaus on niiiin ihanaa, mutta se olis ihanempaa jos eläisit elämääkin, etkä vain sitä yhtä suhdetta.

Ehkä mä vaikutan vaan jyrkältä ja sitä mä nyt olenkin. Mittani kai sitten loppui.
En kuitenkaan halua olla niin ilkeä, että kertoisin tänne kaikki kinat ja suhteen syövyttävät ilkeydet.
Se että meidän suhde viileni, ei johtunut mistään mun muutosta. Tämä on se aihe jolla hän perustelee jokaisen asian. "Ei me olla oltu niin läheisiä sun muuton takia". Pyh.
Sä et vaan koskaan halunnu tulla käymään, kun olit niin kaukana sun kultsipuppelista joka välillä käyttäytyy täysin vieraan silmissä täydellisen kusipään lailla.

Toisen kuuluu rakastaa toista ehdoitta, eikä hokea tälle että on läski tai pitäisi laihtua. Naurettavinta on, ettei se vastuun kaarttaja halua naimisiin kun vaimosta tulee ruma ja läski.

Surullisinta ehkä, että muutkin on huomanneet hänen(ystäväni että "avon") käytöksensä. Ystäviäni on myös varmasti ärsyttänyt, kun heille ärsyyntymistäni/suruani paasannut. USEASTI.
Vaikka olen yrittänyt puhua, sen tehoamatta on se silti jäänyt vaivaamaan mua ihan hitosti.

Mä en itke kovinkaan helpolla ja jos suren jotain, olen kärttyisä. Mulla tosiaan on surun käsittely ongelma ja sullon kaiken sisälleni. Joten voikin varmaankin arvata kun kaikki tämän päälle vuoden aikana tapahtuneet tapaamisen perumiset, toisen tahattomatkin loukkaantumiset yms kasaantuu. Olin raivoissani ja itkin.
Ehkä eniten kadun sitä, että tunteen purkautumiseni hoidin facebookin chatissa suoraan asianomaiselle ja sanoin ainakin kahteen otteeseen turhan ilkeästi. Sinänsä tuli sanottua kaikki.

Eniten nyt tahtoisin kysyä, muistaako hän edes niitä muistoja mitä minä muistan?
Neuvot ja kokemukset?
Yritin just kaivella kuvia ja tehdä jonkin moisen kollaasin mutta laiskuus yllätti.

Miksi tein tämän postauksen?
Kertoakseni kai, että olen pahoillani että tökerösti sanoin ja että tosiaan olen sen verran loukkaantunut ja pinan paloi. Mä toivon kyllä sisimmissäni, että saisin ystäväni takaisin. Sen ystävän jolle ei pidä sopia aikoja kuin terveyskeskuksen ajan varaukseen ja hänet joka pitää muakin tärkeänä.
Mutta, niin kauan kun asiat ei muutu mistään suunnasta mihinkään, mä unohdan hänet elämästäni.
En silti jää niin katkeraksi tai tahdo minkään moista sääliä.

Ehkä sitten jos hän joskus tajuaa mitä tarkoitan. Tässä postauksessa tilanne tuskin kuulostaa niin pahalta, koska tosiaan en tahdo kaikkea julkisesti sanoa/pidän hänet anonyyminä. Toisin kuin hän.


En jaksa enempää kirjoitella, 

C you~

                                                       
Hiton kirjoitusvirheet.