Vesa-Matti Loiri - Ystäväni-
Tänään sitten katkesi viimein venynyt pinnani. Katkesi se 4 vuoden ystävyys. Tai no katkesi ja katkesi, kun se olin minä joka välit löi poikki.
Vaikea kuvailla tunnetta sanoiksi. Tulee enimmäkseen tunne, että pitäisi pyytää anteeksi. Mutta miksi minun pitäisi pyytää anteeksi tunteitani? Pyysin kyllä anteeksi, jos koskaan häntä olen loukannut.
En syytä hänen avomiestään/poikaystäväänsä hänen omasta käytöksestään, mutta se on vaikuttanut meidän ystävyyteen aivan helvetisti. Koska poikaystävä ei halua, niin ei halunnut ystävänikään. Kaikkialta piti lähteä ennen aikoja ja lähes jokainen tapaamisemme peruuntui hänen puoleltaan ja syynä oli "koska avopuoliso". Aina. Ihan aina.
Hänen puoleltaan aloitettiin ystävyys-suhteen laiminlyönti ja minä kaiketi jatkoin sitä odottamalla.
Odotin itsekkäästi, että heidän suhde kariutuu ja saan ystäväni takaisin.
Muutamia kertoja hälle yritin asioita puhua ja hän ei vain tuntunut käsittävän asiaa. Oli kerran isompikin kina joka sitten saatiin sovittua, muttei asiat muuttunut. Joka keskustelu päättyi hänen puolusteluihin ja tekosyihin itselleen. "Pitäis sun ymmärtää.." Niin mitä? Sitä että susta on tullut täydellinen tossu? Että hukkasit oman pääsi? Mä tiedän että se ensi rakkaus on niiiin ihanaa, mutta se olis ihanempaa jos eläisit elämääkin, etkä vain sitä yhtä suhdetta.
Ehkä mä vaikutan vaan jyrkältä ja sitä mä nyt olenkin. Mittani kai sitten loppui.
En kuitenkaan halua olla niin ilkeä, että kertoisin tänne kaikki kinat ja suhteen syövyttävät ilkeydet.
Se että meidän suhde viileni, ei johtunut mistään mun muutosta. Tämä on se aihe jolla hän perustelee jokaisen asian. "Ei me olla oltu niin läheisiä sun muuton takia". Pyh.
Sä et vaan koskaan halunnu tulla käymään, kun olit niin kaukana sun kultsipuppelista joka välillä käyttäytyy täysin vieraan silmissä täydellisen kusipään lailla.
Toisen kuuluu rakastaa toista ehdoitta, eikä hokea tälle että on läski tai pitäisi laihtua. Naurettavinta on, ettei se vastuun kaarttaja halua naimisiin kun vaimosta tulee ruma ja läski.
Surullisinta ehkä, että muutkin on huomanneet hänen(ystäväni että "avon") käytöksensä. Ystäviäni on myös varmasti ärsyttänyt, kun heille ärsyyntymistäni/suruani paasannut. USEASTI.
Vaikka olen yrittänyt puhua, sen tehoamatta on se silti jäänyt vaivaamaan mua ihan hitosti.
Mä en itke kovinkaan helpolla ja jos suren jotain, olen kärttyisä. Mulla tosiaan on surun käsittely ongelma ja sullon kaiken sisälleni. Joten voikin varmaankin arvata kun kaikki tämän päälle vuoden aikana tapahtuneet tapaamisen perumiset, toisen tahattomatkin loukkaantumiset yms kasaantuu. Olin raivoissani ja itkin.
Ehkä eniten kadun sitä, että tunteen purkautumiseni hoidin facebookin chatissa suoraan asianomaiselle ja sanoin ainakin kahteen otteeseen turhan ilkeästi. Sinänsä tuli sanottua kaikki.
Eniten nyt tahtoisin kysyä, muistaako hän edes niitä muistoja mitä minä muistan?
Neuvot ja kokemukset?
Yritin just kaivella kuvia ja tehdä jonkin moisen kollaasin mutta laiskuus yllätti.
Miksi tein tämän postauksen?
Kertoakseni kai, että olen pahoillani että tökerösti sanoin ja että tosiaan olen sen verran loukkaantunut ja pinan paloi. Mä toivon kyllä sisimmissäni, että saisin ystäväni takaisin. Sen ystävän jolle ei pidä sopia aikoja kuin terveyskeskuksen ajan varaukseen ja hänet joka pitää muakin tärkeänä.
Mutta, niin kauan kun asiat ei muutu mistään suunnasta mihinkään, mä unohdan hänet elämästäni.
En silti jää niin katkeraksi tai tahdo minkään moista sääliä.
Ehkä sitten jos hän joskus tajuaa mitä tarkoitan. Tässä postauksessa tilanne tuskin kuulostaa niin pahalta, koska tosiaan en tahdo kaikkea julkisesti sanoa/pidän hänet anonyyminä. Toisin kuin hän.
En jaksa enempää kirjoitella,
C you~Vaikea kuvailla tunnetta sanoiksi. Tulee enimmäkseen tunne, että pitäisi pyytää anteeksi. Mutta miksi minun pitäisi pyytää anteeksi tunteitani? Pyysin kyllä anteeksi, jos koskaan häntä olen loukannut.
En syytä hänen avomiestään/poikaystäväänsä hänen omasta käytöksestään, mutta se on vaikuttanut meidän ystävyyteen aivan helvetisti. Koska poikaystävä ei halua, niin ei halunnut ystävänikään. Kaikkialta piti lähteä ennen aikoja ja lähes jokainen tapaamisemme peruuntui hänen puoleltaan ja syynä oli "koska avopuoliso". Aina. Ihan aina.
Hänen puoleltaan aloitettiin ystävyys-suhteen laiminlyönti ja minä kaiketi jatkoin sitä odottamalla.
Odotin itsekkäästi, että heidän suhde kariutuu ja saan ystäväni takaisin.
Muutamia kertoja hälle yritin asioita puhua ja hän ei vain tuntunut käsittävän asiaa. Oli kerran isompikin kina joka sitten saatiin sovittua, muttei asiat muuttunut. Joka keskustelu päättyi hänen puolusteluihin ja tekosyihin itselleen. "Pitäis sun ymmärtää.." Niin mitä? Sitä että susta on tullut täydellinen tossu? Että hukkasit oman pääsi? Mä tiedän että se ensi rakkaus on niiiin ihanaa, mutta se olis ihanempaa jos eläisit elämääkin, etkä vain sitä yhtä suhdetta.
Ehkä mä vaikutan vaan jyrkältä ja sitä mä nyt olenkin. Mittani kai sitten loppui.
En kuitenkaan halua olla niin ilkeä, että kertoisin tänne kaikki kinat ja suhteen syövyttävät ilkeydet.
Se että meidän suhde viileni, ei johtunut mistään mun muutosta. Tämä on se aihe jolla hän perustelee jokaisen asian. "Ei me olla oltu niin läheisiä sun muuton takia". Pyh.
Sä et vaan koskaan halunnu tulla käymään, kun olit niin kaukana sun kultsipuppelista joka välillä käyttäytyy täysin vieraan silmissä täydellisen kusipään lailla.
Toisen kuuluu rakastaa toista ehdoitta, eikä hokea tälle että on läski tai pitäisi laihtua. Naurettavinta on, ettei se vastuun kaarttaja halua naimisiin kun vaimosta tulee ruma ja läski.
Surullisinta ehkä, että muutkin on huomanneet hänen(ystäväni että "avon") käytöksensä. Ystäviäni on myös varmasti ärsyttänyt, kun heille ärsyyntymistäni/suruani paasannut. USEASTI.
Vaikka olen yrittänyt puhua, sen tehoamatta on se silti jäänyt vaivaamaan mua ihan hitosti.
Mä en itke kovinkaan helpolla ja jos suren jotain, olen kärttyisä. Mulla tosiaan on surun käsittely ongelma ja sullon kaiken sisälleni. Joten voikin varmaankin arvata kun kaikki tämän päälle vuoden aikana tapahtuneet tapaamisen perumiset, toisen tahattomatkin loukkaantumiset yms kasaantuu. Olin raivoissani ja itkin.
Ehkä eniten kadun sitä, että tunteen purkautumiseni hoidin facebookin chatissa suoraan asianomaiselle ja sanoin ainakin kahteen otteeseen turhan ilkeästi. Sinänsä tuli sanottua kaikki.
Eniten nyt tahtoisin kysyä, muistaako hän edes niitä muistoja mitä minä muistan?
Neuvot ja kokemukset?
Yritin just kaivella kuvia ja tehdä jonkin moisen kollaasin mutta laiskuus yllätti.
Miksi tein tämän postauksen?
Kertoakseni kai, että olen pahoillani että tökerösti sanoin ja että tosiaan olen sen verran loukkaantunut ja pinan paloi. Mä toivon kyllä sisimmissäni, että saisin ystäväni takaisin. Sen ystävän jolle ei pidä sopia aikoja kuin terveyskeskuksen ajan varaukseen ja hänet joka pitää muakin tärkeänä.
Mutta, niin kauan kun asiat ei muutu mistään suunnasta mihinkään, mä unohdan hänet elämästäni.
En silti jää niin katkeraksi tai tahdo minkään moista sääliä.
Ehkä sitten jos hän joskus tajuaa mitä tarkoitan. Tässä postauksessa tilanne tuskin kuulostaa niin pahalta, koska tosiaan en tahdo kaikkea julkisesti sanoa/pidän hänet anonyyminä. Toisin kuin hän.
En jaksa enempää kirjoitella,
Hiton kirjoitusvirheet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti